22.11.2006

Magiaa pahvilaatikossa

"Aurinko paistaa puolipilviseltä taivaalta ja kuljeskelen kevääseen heräävässä puistossa. Kainalossani on pitkänomainen pahvilaatikko. Laatikko on puolihuolimattomasti teipattu kanteistaan mustalla ilmastointiteipillä eli jeesusteipillä, miksi tuota kaikkivoipaa ihmekiinnitettä kutsutaan ammattipiireissä.

Boksi on aika hellyttävän näköinen, kuin ekaluokkalaisen väsäämä. Tahmainen liimapinta on osunut mihin sattuu ja mustia muovinriekaleita törröttää siellä täällä. Teippiä on revitty välillä pois ja laatikon pahvipinnasta on irronnut suikaleita. Vanhaa teippiä on useissa selvittämättömissä mytyissä. Pomminkestävässä laatikossa on pahvista leikattu luukku, jossa on teippisarana ja teippilukko.

Asetan laatikon varovaisesti puiston penkille ja annan katseeni kiertää lähimaastossa. Koiranulkoiluttaja luo epäilevän katseen kapineeseen ja sen omistajaan. Toiset ulkoiluttavat pahvilaatikkoa, toiset taas koiraa ja pientä muovipussia löysine jätöksineen. Huvinsa kullakin.

-Haa, roskis sopivalla korkeudella!, huomaan ja riennän pöntön luo. Lasken laatikon sen päälle. Painoksi laitan kiven. Avaan luukun. Asetun muutaman metrin päähän laatikon eteen, kasvot aurinkoon päin ja alan kiinteästi, paikaltani hievahtamatta tuijottaa sen alta paljastunutta pientä reikää. Kädessä olevasta sekuntikellosta luen aikaa. Kaksi minuuttia riittää, koska aurinko on tullut pois pilven takaa.

Kun minuutit ovat kuluneet, suljen luukun tiiviisti teipillä ja poistun paikalta nopeasti.

Hämyisessä huoneessa punaisen lampun alla avaan laatikon ja otan sen mustaksi maalatuista sisuksista valkoisen paperinpalan. Uitan lappusta kirpeäntuoksuisessa nestealtaassa kihelmöivän jännityksen vallassa. Sen pinnalle alkaa hitaasti muodostua kuva valkoisesta hahmosta mustassa puistossa seisomassa kello kädessä. Onnistui! Vielä lilluttaminen kahdessa muussa altaassa ja negatiivista on tullut kestävä.

Vien tummanpuhuvan kuvan koneeseen, jossa läpivalotan toiselle paperille positiivikuvan. Nyt sävyt ovat oikein päin. Valoisassa puistossa seisoo tutunnäköinen ihminen. Omakuva on valmis.

Neulanreikäkuvaus eli valokuvaus ilman kameraa on sattuman kauppaa. Jos laskee polttovälit ja ajastukset oikein, voi onnistua. Tuloksena on tunnelmaltaan erikoisia, unenomaisia valokuvia. Sellaisia ei kameralla saa.

Neulanreikäkamera toimii camera obscuran (pimeä huone) periaatteella, kuten nykyajan kamera ja myös ihmisen silmä. Camera obscuran voi rakentaa mistä tahansa pimeästä tilasta, johon valo pääsee pienen aukon kautta. Vaikkapa omasta huoneesta. Seinälle muodostuu ylösalainen kuva ikkunan takana olevasta maisemasta. Onpa neulanreikäkamera tehty ihmisen suustakin: kitaan on asetettu valokuvapaperia ja huulia on raotettu hitusen verran, jotta valo pääsee toimimaan paperin pinnalla."

Marita Waenerberg

Lähde: http://www.kaarina-lehti.fi/jutut/27042005-l.html